Tietotori – Osallistu ja vaikuta

Re(2): Itsemurhien ehkäisypäivä

Jukka Kivi kirjoittaa:

Se mietityttää joskus, että mikä on itsemurhien tai itsetuhon syy. Kai se on eräänlainen mielenterveydellinen sairaus. Kaikilla eläimillä ja myös ihmisillä on itsesäilytysvietti sisään rakennettuna. Jospa sairaus voi olla pitkäaikainen ja itsetuhon todennäköisyys on jonkinlainen tai sitten kohtauksenomainen, jolloin todennäköisyys on suuri.

Itsetuho on monien tekijöiden yhteissumma. Tuolla aiemmin oli kirjoitettu EVA:n raportista, jonka mukaan yhteiskunta ei ole erityisen lapsiystävällinen. Tämä on ainakin "keittiöpsykologisesta” näkökulmasta katsottuna hyvin totta. Tasa-arvo –taistelun tuoksinassa lasten oikeudet on unohdettu ja aikuiset ovat käyttäytyneet lasten maailmassa kuin norsut lasikaapissa. Mielestäni tasa-arvo –käsite tulisi korvata sanalla oikeudenmukaisuus, jolloin siihen sisältyisi myös lasten ”tasa-arvo” aikuisten rinnalla.

Maailma on muuttunut, mutta kasvavan lapsen ”näkymättömät” ikuiset hyvyyden, kauneuden ja totuuden tarpeet eivät. Kestävä tahdon, tunteen ja ajattelun perusta luodaan lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leikeissä ja mielikuvitusmaailmassa eläminen on lapsessa mielestäni sitä ”poweria”, josta kasvaa vahva, ajatteleva, tunteva ja tahtova aikuinen.

Perhe yhteiskunnan perusyksikkönä on ollut aliarvostettu. 70-luvun ”keittiövallankumous” sulloi lapset tarhoihin tai jätti avaimet kaulassa yksin kotiin ”pärjäilemään omillaan”. Järjestelmän, talouselämän ja aikuisten oman mielihyvän tarpeet sivuuttivat sen, mikä kuuluu lapselle.

Pitkät päivät liian suurissa lapsiryhmissä, illat, jolloin aikuiset ovat liian väsyneitä kuuntelemaan lasten Tärkeitä Juttuja, koteihin kulkeutuneiden taloudellisten paineiden ja pelkojen luoma ilmapiiri ja perheiden hajoaminen ovat mielestäni syitä, jotka luovat pohjaa nuorten masentumiselle. Lisäksi lasten ja nuorten ”taakkaa” kasvattaa epävarmuus omasta tulevaisuudesta kilpailuyhteiskunnassa ja asioiden liian varhainen ”älyllistäminen”.

Minua pyydettiin joskus 80-luvun alussa lasten ollessa pieniä kerhon ohjaajaksi. Olin seuraamassa syksyistä kerhotuntia, jolloin lapsille annettiin tehtäväksi piirtää omena. – Minulla on sininen omena, hihkaisi yksi pojista ja nosti ylpeänä paperinsa kaikkien nähtäväksi. Opettaja ei kehunut lapsen piirrosta, vaan alkoi selittää: ”Eihän sinisiä omenoita ole olemassakaan, ajattele nyt, oletko koskaan nähnyt sinistä omenaa…” Poika laski hiljaisena paperin pöydälle eikä sanonut mitään. En ryhtynyt kerhon ohjaajaksi. Minusta sininen omena oli kiva.

Kun menen junalla Helsinkiin, katselen radan vieressä oleviin seiniin ja kallioihin piirrettyjä graffiteja ja ajattelen, että teokset kertovat ”kovalla äänellä” siitä, että nuorille on asioiden liian varhaisen älyllistämisen vuoksi jäänyt tarve piirtää ne ”siniset omenat”, joita ei saanut piirrellä silloin, kun oikeasti oli se aika.