Tietotori – Osallistu ja vaikuta

Tietotori

TUPOttomuutta

Palkansaajien ja työnantajien etujärjestöjen sekä maan hallituksen välinen tulopoliittinen sopimus, TUPO on pitänyt Suomen työelämän pitkään kohtuullisen tasapuolisena eri tahoille ja palkkakehityksen maltillisena. Tästä on seurannut mm. alhainen inflaatio (toisin kuin eurostoliittolaiset väittävät, sen todistaa mm. monien muiden euro-maiden meitä korkeampi inflaatio) sekä huomattavaa vakautta ja ennustettavuutta työelämään. Tämän on – verotusitkunsa seassa – todennut useaan otteeseen mm. Nokian ja metsäteollisuuden johto. Nykyinen hallitus, erityisesti sen EK:n poliittinen siipi, kokoomus otti tässäkin asiassa uuden suunnan.

TUPOt eivät ole olleet pelkkiä palkkaratkaisuja. Niihin on aina liittynyt yhteiskunnan taholta lainsäädäntöä ja muita toimia. Verotukseen, työehtoihin, sosiaalipolitiikkaan, koulutukseen, infrastruktuuriin, yritystukiin. Sekä kirjoitettuja sopimuksia että annettuja (ja täytettyjä) lupauksia. TUPOt ovat olleet jossain vaatimattomassa mitassa myös solidaarisia niille, joille palkkakehityksellä ei ole väliä, palkkaa kun eivät saa. Näin huolimatta siitä, että TUPOt eivät ole lähteneet minkään osapuolen solidaarisuudesta ketään kohtaan vaan puhtaasta hyödyntavoittelusta. Varsinaisen kolmikannan lisäksi on ollut välillisiä hyötyjiä, mm. kuluttajat.

Nyt kun TUPOa ei enää ole, alkoi saalistus. Palkansaajien liitot hakevat nyt neuvotteluissa vain rahaa. Lisää bruttopalkkaa. Korotukset ovat osin kaksin-, kolminkertaisia TUPOihin nähden. Mitä pienempi ja tärkeämpi avainryhmä, sen isommat korotukset ja sen rajummat työtaistelutoimet. Nyt ollaan veli veljeä vastassa ja kilpailuyhteiskunta kehittyy. On selvää, että kohonneet palkat siirtyvät tuotteiden ja palvelujen hintoihin. Kun korko-ohjaus ja rahanarvon ulkoinen ohjaus eivät enää kuulu Düsseldorfin pankin Suomen haarakonttorin oikeuksiin on myös yhtä selvää, että inflaatiokierre alkaa. Tällä kertaa sen vaikutukset ovat edelliskertoja tuhoisammat. Tulo- ja varallisuuserot olivat edellisen korkean inflaation aikana, 1970-luvulla, vain murto-osa nykyisistä.  Holkerin ja Ahon hallitusten rajuilla toimilla alkuunpanemina ja sittemmin EU:n/EURO-liiton kiihdyttäminä tuloerot ovat nyt suurempia kuin Suomessa koskaan aiemmin. Lisäksi meillä on nyt enemmän kuin koskaan näiden tuloerojen ulkopuolisia, niitä joilla ei tuloja ole lainkaan. Sosiaalietuuksia ei ole enää aikoihin sidottu inflaation huomioiviin indekseihin. Ei myöskään eläkkeitä. Lisäksi hallitus kiihdyttää inflaatiota omilla toimillaan korottamalla julkisten palvelujen maksuja ja alentamalla kuntien valtionosuuksia. Julkisen puolen palkankorotukset valtio/hallitus  hoitanee pitkälti ”sopeuttamalla”, siis lakkauttamalla valtion palveluja ja ulkoistamalla (= yksityistämällä) niitä. Kunnallisella puolella ovat veron korotukset ainoa keino. Koska kunnallisvero on tasavero, tämäkin vaikutus puree pahimmin pienituloisiin, suurituloisia se ei juuri hetkauta. Eikä pääomatuloista nauttivia (osa yrittäjistä, maanviljelijät, kapitalistit, keinottelijat, perinnöllisesti rikkaat) ollenkaan.

Hallitus harrasti äärimmäistä, lyhytnäköistä poliittista populismia lähtiessään EK:n kelkassa kaatamaan TUPOn. Jo nyt on pitänyt kolkutella saksalaisten ovia avun saamiseksi. Suomen painoarvo eurostoliitossa on kuitenkin yhden saksalaiskaupungin luokkaa ja keskuspankin ratkaisut ovat täysin Saksan ja Ranskan kehityksestä ja haluista riippuvaisia. Tämä kehitys kalahtaa vielä työnantajienkin nilkkaan. Siitä huolimatta, että TUPOon ei ole koskaan ketään pakotettu lailla ja aisan yli potkijoita on aina ollut on se kuitenkin tarkoittanut pääasiassa suunnitelmallista työelämän kehittämistä konsensus-hengessä. Tuo yhteisymmärrykseen pyrkiminen ei näytä enää olevan nykyisen hallituksen toimintamalli millään sektorilla.

VmH