Tietotori – Osallistu ja vaikuta

Kilpailusta tutkimuksessa

Sain vastikään ammattijärjestöni Tieteentekijöiden liiton jäsenlehden, Akatiimin, jossa pohdittiin positiiviseen sävyyn tutkijanuralle lähtemisen syitä. Antero Puhakka pohti, aavistuksen ironiseen sävyyn, tulevia tutkijatarpeita maassamme ja tutkijoiden edellytyksiä toimia maan (kilpailukyvyn) pelastajina. Esimerkiksi elinkeinoelämän ja tutkijoiden kosketuspinta oli pohdinnan aiheena, edellistä kun ei näytä kiinnostavan tohtoreiden palkkaaminen. Tohtoreillekin tarjotaan nyttemmin yrittäjäksi ryhtymistä lääkkeenä työllistymisongelmiin. Lehteen on haastateltu alan menestyjiä ja keskeisiä vaikuttajia ja mielipiteistä (esim. Suomen Akatemian Anneli Pauli sekä Juha Sihvola Helsingin yliopistosta) välittyy voimakas kilpailukulttuurin korostus. Suomalaiseen tiedemaailmaan on pesiytynyt viime vuosina hämmästyttävässä määrin markkinatalousperusteista kilpailun filosofiaa, individualismiin, lahjakkuusideologian ja henkilökohtaisiin menestystarinoihin pohjaten. On hälyttävää mikäli ammattijärjestötkin ovat (esim. UPJ:n muodossa) hyväksymässä tällaista ajattelua! Ymmärretään perustavalla tavalla väärin tieteentekemisen tuotanto-olosuhteet, mikäli lähdetään tällaiselle linjalle.

Tiede rakentuu ahkeralle puurtamiselle muurahaisen tavoin isomman kokonaisuuden eteen, jossa yksinäinen työ liittyy laajempaan yhteistyön verkostoon. Yhteistyö ja kollektiivisuus ovat tieteentekemisen elinehtoja! Tieteessä työskennelllään usein menetelmällisten välineitten tai kriittisten teemojen parissa ja kilpailun ehtojen mukaan pelaaminen voi tällaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti merkitä huonompaa asemaa tieteentekemisen kentällä sekä myös huonompaa tiedettä. Kilpailun periaatteitten omaksuminen merkitsee tieteen markkina-arvoistumista. Tiedon vaihtoarvon korostuessa, kärsii taustalla olevan työn laatu. Tämä tarkoittaa ihan perustaitojen hankintaan ja käyttöön liittyvää työtä jota ei arvosteta sen alahaisen markkina-arvon vuoksi. Suomessa tästä on ollut osoituksena opiskelijaohjauksen luonne rasitteena yliopisto-opettajille, jotka eivät tällä tavoin ole voineet meritoitua vaan ainoastaan julkaisujen muodossa. Esimerkiksi G:H: Mead, eräs sosiaalipsykologian ja Chicagon sosiologian kivijaloista, ei olisi voinut menestyä suomalaisessa tiedeyhteisössä. Hänet olisi kampittanut jokin omaa henkilökohtaista menestystarinaansa rakentava kolleega tai tutkimuksen arviointipaneelin julkaisumääriä pohtiva kamreeri.

Eräs keskeisimmistä kysymyksistä lieneekin ovatko yhteiskunnalliset ongelmat tieteellisiä ongelmia ja voiko markkina-arvoisuus määritellä tieteen arvon. Ei ole mikään sattuma, että esim. Ranska on tieteentekemisen mahtimaita, jossa esimerkiksi kriittinen yhteiskuntatiede on maailman huippuluokkaa ja on pitkän ajan kuluessa valistanut ihmisiä ymmärtämään elämänsä ja maailmansa monipuolisemmin. Eräs syy tähän on maan tutkimusrahoituksesta vastaava CNRS, jonka pitkät tutkijanpestit ovat luoneet tutkijoille kilpailusta vapaata tilaa, jossa voi hakemusrumban sijaan perehtyä aihealueeseensa rauhassa ja tutkimuksensa kilpailukykyä miettimättä.

Tutkimuspoliittiset elimet ovat nimenomaisesti pyrkineet suojaaman tieteentekemistä laajemman yhteiskunnan toimintaperiaatteista, kuten poliittiset voimat tai markkinataloudelliset intressit takaamalla tutkimuksen autonomian. Kyllä suomalaisen yhteiskunnan sivistys on ohutta kun tiedeyhteisö ja jopa ammattijärjestöt ovat (kuin huumattuina) kritiikittömästi omaksumassa kilpailukyvyn hokkuspokkus filosofiaa elinkeinoelämästä kopioiduin toimintamallein! Yksi tämän kehityksen suurimmista uhreista tulee olemaan totuus!

TT: VTT, Mika Helander