Tietotori – Osallistu ja vaikuta

Tein virheen, eli armotonta menoa!

Päätin muutama vuosi taaksepäin ryhtyä kouluttautumaan tutkijaksi. Hain rahoitusta, otin lainaa,

työskentelin ulkomailla jatko-opintoja ja tutkimustani tehden ja tingimme perheen kanssa elintasosta

ja turvallisuudesta. Esikoinen oli päivähoidossa Ruotsissa ja Ranskassa ja sopeutumaan oli

opittava. Olimme nuoria optimisteja ja uskoimme tyhmästi yleisesti esitettyihin meritokraattisiin

periaatteisiin koulutuksen kannattavuudesta.

Kun vuonna 2004 valmistuin tohtoriksi 4 akateemista tutkintoa ja professorin sekä lehtorin

viransijaisuuksia repussa sain huomata, ettei kyseistä koulutusta arvosteta lainkaan. Työnantajani

Helsingin yliopiston laitos Svenska social- och kommunalhögskolan, uusliberaalien New Public

Management -oppien mukaisesti, ei ole antanut tutkinnolle mitään arvoa. Ainoa asia jolla on jotain

arvoa on laitokselle sisään virtaavat rahat. Sama koskee tunnettua (sos.psyk) professoria,

joka aiemmin voimallisesti painotti tohtorin tutkinnon merkitystä tutkijana toimimiselle. Omat opiskelijani ovat

menneet rahoitushakemuksissa ohitseni. Virkojen muodostuksessa ja virantäytöissä sekä

muussa johtamisessa käytetään mielivaltaa. 15 vuotinen työura saman työnantajan palveluksessa

ei anna mitään oikeuksia. Laitoksen johto kampittaa parhaimpansa mukaan, tavalla joka muistuttaa

syrjintää. Vaikutelmaksi muodostuu, että poliittinen vakaumukseni on syynä. Jan-Magnus Janssonin

periaate yhteiskuntatieteilijän poliittisesta aktiviteetista ei ilmeisesti päde jos yhteiskuntatieteilijä on

sosialidemokraatti. Näytöillä ja aiemmin tehdyillä suorituksilla ei ole ollut mitään arvoa. Hattu kourassa saa

toivoa olemassaolon oikeutusta.

Työttömyyskaudet ovat kasautuneet ja vuosittaiset verotettavat tulot ovat pienentyneet jatkuvasti.

Kymmeniä hakemuksia on tehty yksin ja yhdessä, Suomessa ja EU:ssa, yliopistoon ja säätiöille,.

mutta surkealla tuloksella. Johtopäätös on sama: tohtorin tutkinto on arvoton! Samaan johtopäätökseen

ovat tulleet muutkin post doc. -vaiheen tutkijat ja ovat vähin äänin häipyneet laitokselta. Vanhan ajan

kandidaatteja palkataan kaveriperusteella opettajiksi.

Kun nyt mietin asioita taaksepäin usean vuoden korkea koulutus takanani ja kahden pienen lapsen isänä, voin

vain todeta tehneeni suuren ja peruuttamattoman virheen. Minua on petetty! Ei olisi pitänyt uskoa

yliopistoväen ja opetusministeriön retoriikkaan ja kouluttautua tutkijaksi. Yliopiston johto purkaa raivioisasti

sivistysyliopiston perinnettä eikä koulutetuille tutkijoille ole käyttöä. Rehtorina, hallintopäällikkönä,

tutkimuslaitoksen johtajana, ylipiston opettajana, tiedeasiantuntijana eikä edes tutkijana tarvitse olla tohtori.

Yliopiston päättävissä asemissa olevat ei-tohtorit purkavat kaunaansa tohtoreihin.

Opiskelijani ja ohjattavani ovat vierestä nähneet miten meritokraattisten sääntöjen mukaan pelaamisella

ja tieteen rehellisyysperiaatteiden mukaisesti toimimalla ei ole mitään positiivisia seurauksia ja ovat omalta

osaltaan menettäneet motivaatiotaan opiskeluun ja tutkimuksen tekoon. Näillä kokemuksilla en voi suositella

heille kouluttautumista ja tutkijan uraa, sillä tutkijuus ei Suomessa ole julkilausutuista koulutusvaatimuksistaan

huolimatta ammatti vaan harrastus. Heille täytyy ajan hengen mukaisesti viestittää Nalle Wahlroosin

"tutkijanura kriisissä" seminaarissa huhtikuussa 2007 esittämää ideologiaa että "tekevät mielummin

sitä mikä on hauskaa".

VTT Mika Helander