Tietotori – Osallistu ja vaikuta | Keskustelualueet | Politiikka

Keskittyvä kehitys jatkuu - erot alueiden

Keskittyvä kehitys jatkuu - erot alueiden välillä kasvaneet

1990-luvun lamavuosien jälkeen alkanut keskittymiskehitys jatkuu. Muutamat suuret kasvukeskukset sekä jotkut pienemmät uuden teollisuuden keskukset ovat imeneet pääosan myös viime vuosien tuotannon kasvusta sekä työpaikkojen ja väestön lisäyksestä. Suurimpien kasvukeskusten asema on vahvistunut entisestään ja erot kaikkein parhaiten ja heikoimmin menestyneiden alueiden välillä ovat kasvaneet. Suuressa osassa maata toivutaan edelleen 1990-luvun lamasta.

Puolenkymmentä maakuntaa ja kymmenkunta seutukuntaa on pärjännyt vuosina

1995-2000 keskimääräistä paremmin. Heikosti kehittyneitä alueita on kaikkialla maassa, eniten Itä-, Pohjois- ja Väli-Suomessa.

Kuntaliiton Rakennepolitiikka -kuntatiedotesarjassa ilmestyneessä teemanumerossa analysoidaan tuotannon, investointien, työllisyyden, väestön, työpaikkojen ja osaamisen alueellista kehitystä 1990-luvun jälkipuoliskolla.

Kasvu voimakkainta etelässä ja Pohjois-Pohjanmaalla

Tuotanto-, työpaikka- sekä väestökehityksellä (bruttokansantuote, työpaikat, väestö = BTV-indikaattori) mitattuna kasvu on vuosina 1995-2000 ollut nopeinta Uudellamaalla, Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla sekä

Pohjois-Pohjanmaalla. Heikointa kehitys on ollut Lapissa, Kainuussa ja Etelä-Karjalassa.

Kasvumaakuntien menestys selittyy erityisesti tuotannon muuta maata paremmalla kehityksellä. Heikoimmin kehittyneillä alueilla varsinkin tuotanto on jäänyt jälkeen koko maan vauhdista, mutta myös työpaikka- ja väestökehitys on ollut heikkoa. Viime vuodet eivät ole muuttaneet kehityksen suuntaa.

Kasvun kärki suurimmilla keskusseuduilla sekä elektroniikkaseuduilla

Alueellisen kehityksen erot ja kasvun keskittyminen korostuvat seutukuntatarkastelussa. BTV-vertailussa kärkeen sijoittuvat muutamat elektroniikkateollisuuden keskukset sekä suuret keskusseudut. Kärjessä Salon seutu, seuraavina Oulun seutu (ml. Lakeuden seutukunta) sekä Helsingin, Lohjan, Maarianhaminan ja Tampereen seutukunnat.

Kärkikastiin kuuluvat myös Jyväskylän ja Seinäjoen seutukunnat sekä maaseutumaiset Kaakkois-Pirkanmaan ja Härmänmaan seutukunnat, joissa kummassakin tuotanto ja työllisyys ovat kasvaneet ripeästi. Maakuntien

keskusseuduista vain kolmannes on pysynyt koko maan kehitysvauhdissa mukana.

Heikoimman kehityksen seutukunniksi ovat monien maaseutumaisten seutukuntien ohella pudonneet perinteiset teolliset seutukunnat, jotka ensimmäisinä toipuivat lamasta: Kemi-Tornio, Raahe, Sydösterbottens kustregion ja Jakobstadsregion. Niiden heikon kehityksen taustalla on erityisesti tuotannon raju lasku. Heikoimman kehityksen maaseutumaiset seutukunnat ovat usein alkutuotantovaltaisia ja syrjäisiä alueita, jotka ovat jääneet muusta maasta jälkeen niin tuotannossa, työpaikka- kuin väestökehityksessäkin.

Tuotanto ja työpaikat kasaantuvat suurille keskusseuduille - työttömyys korkeaa reuna-alueilla

Koko maan tuotannon kehitystä paremmin vuosina 1995-1999 pärjäsivät Ahvenanmaa, Uusimaa, Varsinais-Suomi sekä Pirkanmaa. Työllisyyskehityksen kärkimaakunnat olivat samat lukuun ottamatta Varsinais-Suomea. Koko maata parempaan tulokseen ylsi myös Keski-Pohjanmaa. Tuotannon ja työllisyyden kehitys on 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ollut heikointa monissa perinteisen teollisuuden seutukunnissa, useissa maan pohjois-, itä- ja keskiosissa sijaitsevissa maaseutumaisissa seutukunnissa ja joissain pienehköissä kaupunkimaisissa seutukunnissa.

Seutukunnista tuotannon kasvu on ollut keskimääräistä parempaa suurimmilla keskusseuduilla sekä elektroniikkaseuduilla. Salo on tuotannon kasvuluvuissa omaa kastiaan. Muita kärkijoukkoon kuuluvia

alueita ovat Oulun seutu (ml. Lakeuden seutukunta) sekä Helsingin, Lohjan ja Tampereen seutukunnat sekä maaseutumainen Härmänmaan seutukunta.

Työpaikkojen kasvuvauhti on ollut koko maata nopeampaa vuosina 1995-1999 vain noin kymmenessä seutukunnassa, muutamissa suurimmissa kasvukeskuksissa sekä elektroniikkaseuduilla. Kymmenen väestöltään

suurimman seutukunnan osuus koko maan työpaikoista oli yli puolet vuonna 1999. Koko maan uusista työpaikoista näiden seutukuntien osuus oli yli 80 prosenttia vuosina 1995-1999.

Suurilla keskusseuduilla lisääntyivät myös informaatiosektorin työpaikat. Informaatiosektori on erittäin keskittynyt muutamille suurille keskus- ja elektroniikkaseuduille. Yksin Helsingin seudun osuus koko maan informaatiosektorin työpaikoista on puolet. Informaatiosektorin työpaikkakasvu selittää osaltaan myös pienempien elektroniikkaseutukuntien positiivista työpaikkakehitystä.

Työpaikkakehityksen toisessa ääripäässä ovat monet maaseutumaiset, mutta myös perinteisen teollisuuden alueet, joilla ei ole päästy osalliseksi uusien kasvualojen kehityksestä. Heikon työpaikkakehityksen seutuja löytyy kaikkialta maasta eteläisin Suomi mukaan lukien. Heikon kehityksen alueet keskittyvät kuitenkin valtaosin Pohjois-, Itä- ja Väli-Suomen alueille.

Eriytynyt työpaikkakehitys on johtanut suuriin alueellisiin eroihin työllisyys- ja työttömyysasteissa. Työllisyysaste on noussut ja työttömyys on vähentynyt nopeimmin kasvualueilla. Sen sijaan erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa hidas työpaikkakehitys on pitänyt työttömyyden korkealla ja työllisyysasteen muuta maata matalammalla tasolla.

Väestö hakeutuu edelleen keskusseuduille

Väkiluku on 1990-luvun puolivälin jälkeen kasvanut eniten suurissa

Oulun, Helsingin, Tampereen, Jyväskylän ja Turun seutukunnissa. Näiden

seutukuntien väkiluku on kasvanut yhteensä noin 160 000 hengellä eli

tuplasti yli koko maan väestökasvun. Kasvu on jopa kiihtynyt suurimmilla

keskusseuduilla 2000-luvun vaihdetta kohden. Väkiluku on kasvanut

yhteensä runsaassa kymmenessä seutukunnassa. Uudellamaalla väestönkasvu on levinnyt Helsingin seutukunnan ulkopuolelle. Tämä on näkynyt ripeänä väestönlisäyksenä Porvoon ja Lohjan seutukunnissa.

Muualla maassa kasvualueet sijoittuvat maakuntakeskusten läheisyyteen,

jos sinnekään. Orastavaa väestökehityksen paranemista on viime vuosina

näkynyt myös eräillä Itä-Suomen maakuntien keskusseuduilla. Pitkään

väestöä ovat menettäneet mm. Lappi, Itä-Suomen maakunnat, Etelä- ja

Keski-Pohjanmaa sekä Satakunta, eikä merkkejä kehityksen suunnan

muuttumisesta lähitulevaisuudessakaan ole näköpiirissä.

Kasvuedellytykset ovat parhaat eteläisissä maakunnissa, joissa väki

lisääntyy muuttovoiton lisäksi myös siksi, että syntyneiden määrä

ylittää kuolleiden määrän. Pohjanmaan maakunnissa muuttotappion

vaikutukset kumoutuvat osittain keskimääräistä korkeamman syntyvyyden

vuoksi. Itä-suomessa väki vähenee sekä muuttotappion että kuolleiden

määrää vähäisemmän syntyneiden määrän vuoksi.

Kasvukeskukset vetävät koulutettua väestöä

Muuttoliike on 1990-luvun puolivälin jälkeen suuntautunut edelleen

suurimmille yliopistoseuduille sekä muutamille pienemmille

teollisuusseuduille, erityisesti Helsinki-Turku ja Helsinki-Tampere

-akseleille sekä Jyväskylän ja Oulun seuduille. Parina viime vuoden

aikana erityisesti Oulun, Tampereen ja Jyväskylän seutukuntien

muuttoliike näyttää entisestään kasvaneen.

Muuttotappiota ovat kokeneet niin perinteiset teollisuuskeskukset, monet

maakuntakeskukset kuin tyypilliset maaseutualueetkin. Muuttotappio on

viime vuosina kasvanut mm. Porin, Kuopion, Kajaanin ja Rovaniemen

seutukunnissa. Suurimmissa muuttotappioseutukunnissa Pohjois- ja

Itä-Suomessa menetykset ovat olleet enimmillään 20 promillen luokkaa

vuosittain.

Muuttoliike kasvattaa entisestään alueiden välisiä koulutustasoeroja.

Suuret ja monipuoliset yliopistoseudut houkuttelevat alueelleen sekä

opiskelijoita että koulutettua väestöä. Vuosina 1997-1999 korkeasti

koulutetuista sai muuttovoittoa noin 15 seutukuntaa. Myös pääosa

maakuntien keskusseuduista on menettänyt korkeasti koulutettuja.

Noin 30 seutukunnan alueella Pohjois-, Itä- ja Väli-Suomessa korkeasti

koulutettujen määrä on muuttotappion seurauksena vähentynyt yli 10

prosentilla vuosina 1997-1999. Pahimmillaan menetykset ovat kattaneet

yli viidenneksen kaikista korkeasti koulutetuista. Heikoimmin

kehittyneiden alueiden osaamispääoman pako on ollut viime vuosina

poikkeuksellisen suurta. Jatkuessaan se johtaa alueiden osaamisrakenteen

jyrkkään erilaistumiseen sekä heikentää radikaalisti näiden alueiden

tulevia kehitysmahdollisuuksia.

Myös panostukset tulevaisuuteen keskittyvät

Tutkimus- ja kehittämistoiminta (T&K) ja investoinnit luovat pohjaa ja

potentiaalia alueiden tulevalle kilpailukyvylle ja menestykselle. Myös

nämä panostukset keskittyvät alueellisesti.

Uudenmaan, Varsinais-Suomen, Pirkanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan osuus koko

maan T&K-menoista on noin 80 prosenttia. Helsingin seutukunnan osuus

menoista on lähes 50 prosenttia. Arvonlisäykseen suhteutettuna

T&K-menojen osuus on suurin Pohjois-Pohjanmaalla ja Pirkanmaalla, lähes

kaksinkertainen alueiden BKT-osuuteen verrattuna.

T&K-menot ovat myös kasvaneet eritahtisesti. Pirkanmaalla kasvu on ollut

vuosina 1995-1999 kaksinkertaista koko maan kasvuun verrattuna.

Kanta-Hämeessä kasvua ei ole tapahtunut ollenkaan ja myös monet

teolliset maakunnat ovat jääneet selvästi jälkeen koko maan kasvusta.

Investointinäkökulmasta tulevaisuuteen ovat viime vuosina panostaneet

erityisesti Kanta-Häme, Päijät-Häme, Etelä-Pohjanmaa ja Pirkanmaa.

Eräiden alueilla investointien suuret kasvuluvut selittyvät osaltaan

aikaisemmalla alhaisella investointitasolla. Eniten investointien

kehitys on jäänyt muusta maasta jälkeen muutoinkin heikoimmin

kehittyneillä alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa sekä Satakunnassa.

Alueiden tuleva kilpailukyky

Vastikään valmistuneen alueiden kilpailukykyselvityksen (Pellervon

taloudellinen tutkimuslaitoksen raportteja no 176, Helsinki 2001)

mukaan kilpailukykyisimpiä ovat Helsingin, Tampereen ja Oulun

seutukunnat. Myös muut kilpailukyvyltään hyvät seutukunnat ovat

keskeisiä kaupunkiseutuja, useimmiten yliopistoseutuja kuten Jyväskylä,

Vaasa ja Lappeenranta, mutta myös pienempiä teollisia seutuja kuten

Salo, Porvoo ja Etelä-Pirkanmaa. Selvityksen mukaan alueiden

kilpailukyky on sidoksissa alueiden resursseihin: inhimilliseen

pääomaan, innovatiivisuuteen, keskittymiseen ja saavutettavuuteen.

Kaikilla kilpailukykyä parantavilla resursseilla on taipumusta

keskittyä samoille alueille.

Toisessa vastikään ilmestyneessä tutkimuksessa "Suomen avainklusterit

ja niiden tulevaisuus" (Etlan julkaisuja B 179, Helsinki 2001) on

arvioitu kansantalouden tuotannon ja työllisyyden vetureita

tulevaisuudessa. Tutkimuksen mukaan Suomessa on yhdeksän avainklusteria,

joiden menestyksestä myös koko maan ja eri alueiden tulevaisuus on

pitkälti riippuvainen. Lähivuosina avainklusterien tuotanto- ja

työllisyysvaikutukset näkyisivät positiivisina erityisesti

Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Myös tulevan kilpailukyvyn suhteen maa näyttää olevan selvästi

eriytynyt.